Pidin tänä tiistaina 6.5. koululle aamunavauspuheen, joka sisälsi motivaatiota, huumoria ja sen sellaista. En varsinaisesti pidä sitä isona askeleena eteenpäin, mutta puhe osoitti, että kykenen hallitsemaan änkytystä ja puhetta tarvittaessa hyvinkin tehokkaasti. Puheen jälkeen muutama sanoikin, ettei ollut aluksi uskoa, että kyseessä todella olin minä, mutta puheen lopussa mainitsin nimeni.
Voi olla, että pidän aamunavauksia vastaisuudessakin. Juuri nyt tuntuu, että pystyn puhumaan ja pitämään puheita. Ne ovat lopulta kaksi eri asiaa, vaikka liittyvätkin yhteen. Puheen pitäminen vaatii tietynlaista omaan asiaan perehtymistä, mutta itse puhuminen on isolta osin mekaanista ja kysyy aivan toisen mielen alueen hallintaa.
Puhuminen tuntui hauskalta ja jännittävältä. Pääsi esiintymään asialla, joka ei ole itselle aivan itsestään selvää. Puhuminen on minulle todella luonnollinen tapa esiintyä ja ilmaista, mutta änkytys tekee siihen tiettyjä ristiriitoja. En ole antanut niiden koskaan häiritä, vaikka joissakin tapauksissa ne ovat olleet kertakaikkinen este. Nämä ovat kuitenkin poikkeustapauksia.
Tiedättekö, miltä tuntuu saada hyvää palautetta puheesta? Se tuntuu kenestä tahansa varmasti upealta. En sano olevani mikään poikkeus, vaan sitä vain, että kehut kannustavat, ja kritiikki vahvistaa.
